(3.11.2024)
Tiivis marraskuinen analyysi kirkon, eli seurakunnat yhteensä, taloudesta vuosina 2019–2023. Lopussa vähän näkemystäkin.
Tulos ja jäämä
Seurakuntien yhteenlaskettu tilikauden jäämä on ollut ylijäämäinen viimeiset neljä vuotta. Tuloja on siis ollut enemmän kuin menoja, aikaisempiin investointeihin liittyvät poisto huomioiden.
Omaisuus
Suurin omaisuuserä taseessa on rahavarat ja sijoitukset. Niiden summa on 1,3 mrd. euroa ja osuus koko omaisuudesta 33 %. Toiseksi suurin ryhmä on rakennukset – 1,1 mrd. euroa ja osuus 29 %. Nämä kaksi yhdessä ovat kaksi kolmas osaa omaisuudesta.
Rahat (rahamääräiset sijoitukset ja pankkitilit)
Rahavarojen määrä on kasvanut joka vuosi viimeiset viisi vuotta. Myös vähemmän likvidien asunto-osakkeiden ja muiden osakkeiden ja osuuksien määrä on kasvanut vuodesta 2021 alkaen. Rahavaroja on siis yhteensä 1,3 miljardia euroa. Vähän enemmän kuin kirkollisveron tuotto vuodessa.
Käytännössä rahavarojen kasvu tarkoitta sitä, että kirkollisverot, valtionrahoitus, avustukset, toimintatuotot ja rahoitustuotot ovat olleet enemmän kuin kaikki rahankäyttö yhteensä, eli toimintakulut, verotuskulut, kirkon rahastomaksut, lainojen korot ja lyhennykset ja investoinnit.
Velat
Pankkilainojen määrä on kasvanut vuosittain. Määrä on puolitoistakertaistunut vuodesta 2019. Onko lainanoton syynä ollut pelkästään alhaiset korot vai onko niitä jouduttu ottamaan pakon edessä, sitä tilasto ei tokikaan kerro. Pankkilaina ei välttämättä aina ole huono asia. Varsinkaan silloin, kun sitä otetaan halvan koron aikana ja jätetään sijoitukset tuottamaan – usein enemmän kuin lainan korko. Silloin on myös jo omasta takaa rahaa maksaa lainaa takaisin. Lainan hyvä puoli on siinä, että saadaan esimerkiksi jokin tärkeä kirkon peruskunnostus tehtyä ajallaan, mutta huono puoli siinä, että koko lainasumma pitää maksaa takaisin tulevista kirkollisverotuotoista. Silloin toiminnan käyttöön jää vähemmän rahaa. Lainan ottaminen vaatii aina perusteellista harkintaa ja todellista kauaskatseisuutta.
Investoinnit
Investointien summa on pysynyt melko vakaana, joskin vuosi 2023 teki poikkeuksen kasvullaan. Samaan aikaan kiinteistöjen myynneistä saatava tulo on vähentynyt. Tämä on vähän yllättävää, koska trendi tuntuu oleva se, että seurakunnat kaiken aikaa luopuvat rakennuksistaan. Mutta onko jo kaikki pappilat ja suurin osa leirikeskuksistakin myyty?
Kirkon tilastojen rakennustilaston luotettavuus varmaakin paranee kaiken aikaa. Mutta ainakaan vielä vertailua aikaisempiin vuosiin ei uskalla tehdä. Vuosina 1950–1979 rakennettuja leirikeskuksia on 210 kappaletta ja muita rakennuksia (ja ulkorakenteita) 257 kappaletta. Jos vetelen hieman mutkia suoriksi, niin noissa on suurin myyntipotentiaali. Toki kaikilla seurakunnilla ei enää näitäkään rakennuksia juuri ole.
Ja tästä päästäänkin polarisaation yhteen ytimistä: mitä tekee se seurakunta seuraavaksi, jossa kaikesta ylimääräisestä on jo luovuttu ja talous on yhä tiukka? Jäljellä on usein vain toiminnan näkökulmasta epäkäytännöllinen ja suurikin kirkkorakennus, jota on oikeasti pakko ylläpitää arvoisessaan kunnossa. Pienenevät seurakunnat vs. kasvavat kirkkorakennuksen ylläpito- ja peruskunnostuskulut. Siinä pohdittavaa.
Tunnusluvut
Kirkon tilastojen talouden (tilinpäätösten) tunnuslukujen ongelma ovat ne tunnusluvut, jotka suhteutetaan jäsenmäärään. Niitä on puolet tunnusluvista. Jäsenistön vähetessä ei tällaisten tunnuslukujen kehitystä pidä seurata. Esimerkiksi tunnusluku kirkollisverotulot/jäsen kasvaa, vaikka verotulo pysyisi samana, koska jäsenmäärä pienenee. Harvat jäsentä kohti lasketut tunnusluvut ovat järkeviä. Vertailua seurakuntatalouksien välillä niillä voidaan tehdä, mutta yksittäisinä lukuina ne eivät kerro oikeastaan mitään. Miksi esimerkiksi laskea tämä kirkollisveron osuus jokaista jäsentä kohti? Kirkollisveroahan maksavat vain verotettavia ansiotuloja saavat jäsenet, ja näistä on nykyisin olemassa tarkat seurakuntakohtaiset Verohallinnon julkiset tilastot.
Kirkollisverot
Verotulojen kasvu on ollut osin hämmentävänkin hyvää, kun samaan aikaan jäsenmäärä vähenee. Toki kasvu ei ole yltänyt inflaatioon eli hintojen kasvuun. Vuodesta 2009 alkaen verotulon ostovoima onkin heikentynyt.
Mikä sitten selittää verotulon kasvun tilanteessa, jossa jäsenistö vähenee? Ilmeisiä syitä on muutamia. Ensinnäkin, verotettavien ansioiden (palkat ja eläkkeet) summa on kasvanut joka vuosi vuodesta 2017 alkaen ja aivan viime vuosina (2022–2024) vielä tavanomaistakin enemmän. Tämä jo itsessään kasvattaa verotuloja. Ja toiseksi, verotettavia ansioita saavien, eli kirkollisveroja maksavien määrä on vähentynyt vähemmän kuin koko jäsenmäärä vähenee. Kolmanneksi, eläkeikäisten määrä niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin on suuri ja eläkeansioiden summa kasvaa eniten. Tosin aivan viime vuosina myös palkka-ansioden määrä kasvanut suunnilleen saman verran. Eläkeansio on kasvanut joka vuosi ainakin vuodesta 2014 lähtien, kun tilastoja on ollut saatavilla. Tämän seurauksena niistä saatavat verot ovat luonnollisesti myös kasvaneet. Mahdollista käännettä tosin indikoinee se, että eläkeansioita saavien lukumäärä väheni vuosina 2021 ja 2022. Vuoden 2023 tilastoja joudumme odottelemaan joulukuulle 2024.
Käänne?
Ja sitten näkemysosastoon. Niin, jossakin kohtaa se käänne kirkollisveron tuotossa väistämättä tulee. Suuret ikäluokat kuolevat pois ja meitä 60-luvulla syntyneitä, suhteellisen pieniä ikäluokkia, alkaa tulla tilalle. Nuoremmissa ikäluokissa kirkkoon luuluminen on tunnetusti alhaista, joten huonolta näyttää tulevaisuus. Tällä kertaa arvelen, että käänne alkaa tapahtua noin 10 vuoden kuluttua – aluksi hitaana, mutta kiihtyy sitä mukaa, kun kuolema korjaa kirkkoon eniten kuuluvia ikäluokkia.
Elämme juuri nyt kirkon parasta aikaa taloudellisesti. Rahaa on eniten koskaan, lainoja kohtuullisesti ja kirkollisvero tuottaa suurelle osalle seurakuntia oikein hyvin. Ylimääräisiä kiinteistöjä on onnistuttu myymään, eikä henkilöstön määrä ei ole kasvanut, vaan hiukan jopa vähentynyt. Kirkon talous on siis terve. Tulevaisuuden uhat tunnemme hyvin, joten niihin varautumiseen pitäisi olla hyvä mahdollisuudet. Aikailla ei tosin saisi.
Onko seurakuntien välinen polarisaatio uhkista pahin? Kaikilla ei mene taloudellisesti hyvin. Leveitä hartioita kyllä on, mutta miten ne saataisiin heikompien tueksi? Ei oikein mitenkään, koska jokainen seurakuntatalous on itsenäinen ja käyttää rahansa vain omien seurakuntalaistensa hyväksi – niin kuin kuuluukin tehdä. Mistä löytyy se Robin Hood, joka keksii keinon tasoittaa tilannetta?